MITÄ MUISTOJA MEILLÄ ON TULEVAISUUDESSA?

Aamulla aurinko antoi upeita maistiaisia loistostaan.  Kirkaus puki mahtavasti lumisen metsän.

Tuo näky vei minut muistoissani nuoren aikuisuuteni vuosiin.  Kevättalveen 1984.  Olin silloin töissä Turussa Wärtsilän Pernon telakalla.

Olin leimannut juuri kellokorttini ja kävelin ulos putkityöpajasta, suuresta, meluisasta ja pölyisestä hallista.  Neonputkien valosta siirryin kevättalven puolenpäivän auringonvalon alle.

Oli samanlainen kipakka pakkanen kuin tänäkin talvena olemme saaneet näistä pakkasista nauttia. Ja se kevättalvisen auringon kirkkaus valkoisen lumen keskellä!  Vaikka tuosta hetkestä matkalla ruokalaan on jo yli neljännesvuosisata, muistan yhä sen ihanan tunteen, jonka valo ja raikkaus toivat sydämeeni.

Tänään 27.1. maailma muistaa myös surullisia muistoja.  On Vainojen uhrien muistopäivä.  Traagisen totta on toteamus, että ihminen on ihmiselle susi.  Eikä kyse ole vain ihmiskunnan muistoista.  Yhä tänä päivänä eri puolilla maailmaamme ihminen vainoaa toista ihmistä.

Miksi ihminen on susi?  Miksemme voi elää ihmisiksi? 

Toisaalta ei se mitään auta, että tässä itkemme maailman pahuutta.  Se auttaa, jos me yritämme omassa lähipiirissämme toimia asiallisesti ja ystävällisesti.  Toki meidän kristittyinä on pyrittävä toiminaan oikeudenmukaisuuden hyväksi myös koko maailman mittakaavassa.  Kuitenkin juuri nyt meillä on silti mahdollisuus tehdä rakentavalla asenteellamme jonkun päivä tänään paremmaksi ihan lähellämme.  Että niin hän kuin me voimme muistella tulevaisuudessa tätä päivää aikana, joka toi valoa meille jokaiselle.

Koko maailman pimeyteen valoa tuo Hän, joka puhuu minunkin usein esillä pitämässäni osoitteessa Joh. 8:12.  Eikä Hän ole vain muisto; Hän vie kerran omansa kirkkaimpaan ja loppumattomaan valoon.  Voisi sanoa ihan, että ikuiseen Kotitaloon.